Isäntä vaan makaa, vaikka olen seissyt ainakin kolme minuuttia jo sen sängyn vieressä, ja vinkunut hempeästi. Lopulta se nousee, huokaisee, ja sanoo ”olis voinut viikonloppuna nukkua pidempäänkin.” No niin olis voinut, mutta minä haluan ulos!
Kipitän ulko-oven eteen odottamaan, kun se pukeutuu kuin hidastetussa filmissä. Liikettä niveliin nyt. Ikuisuuden jälkeen päästään ulos. Aurinko paistaa, linnut laulaa, ihania kusentuoksuja joka paikassa, tämä se on elämää 😊
Häiritsee vain, kun isäntä kyselee vähän väliä, että eikö se kakka jo tule. Ei tule. Lopulta se luovuttaa, ja lähdetään kotiin. Mietin jo mitä on aamiaiseksi, toivottavasti on jäljellä vielä sitä savustettua kinkkua mitä sain eilen, se oli tosi hyvää. Nappuloita en kyllä syö. Paitsi jos on sitä juustokastiketta.
Kotiin kun päästään, niin ryntään hirveällä kiireellä tyhjän ruokakupin eteen odottamaan. Aina sitä isäntää saa odottaa. Nytkin se pyyhkii kuraisia tassunjälkiä tuolla, vaikka pitäis olla laittamassa pienelle koiralle ruokaa. Se ei yhtään ymmärrä asioiden tärkeysjärjestystä. Huokailen raskaasti.
Lopulta se tulee keittiöön, ja laittaa minun lempiruuan mikroon sulamaan. Sitäkin saa taas odottaa. Onneksi ihana kinkunhaju tulvahtaa nenääni, kun jääkaapin ovi avataan. Ehkä tästä tulee vielä ihan hyvä päivä.
Sitten kauhukseni huomaan, kun teinipoika kömpii luolastaan keittiöön. Paha aavistus hiipii mieleeni, kauhunsekaisin tuntein tuijotan sitä, ja rukoilen ”älä sano sitä, älä sano sitä”, mutta ei tietenkään viattomalla luontokappaleella ole sitäkään vähäistä onnea. Poitsu katsoo isäntää, avaa suunsa, ja sieltä tulee ulos se mitä pelkäsin: ”minä annoin sille jo aamiaisen pari tuntia sitten, kun tultiin ulkoa.”
Voi paska. Nyt jäi kakkosaamiainen saamatta.
Isäntä tuijottaa minua murhaavasti, ja sanoo ”TAAS!!!” kun hiivin olkkariin mahdollisimman viattoman näköisenä.
Kyllä elämä on rankkaa.
Suomi 
English (UK)